Fin del Mundo ja muita reissuja

Tässä päivityksessä kerron nyt viimein muutamalla sanalla kahdenviikontakaisesta matkastani Patagoniaan. Sen jälkeen olen kuitenkin ehtinyt tehdä jo yhden reissun Argentiinaan, joten yritän tiivistää uudemmatkin kuulumiset niin, että lopulta pääsisin tapahtumissa kutakuinkin ajan tasalla. Pyydän jo etukäteen anteeksi tekstin pituutta – jatkossa yritän kirjoitella tapahtumista hieman useammin, jottei kaikki kasautuisi uudestaan yhdelle kerralle.

Reilut kaksi viikko sitten torstaina lähdin siis yhdeksäksi päiväksi Patagoniaan Etelä-Chileen, alueelle jota yhdessä Argentiinan eteläkärjen kanssa kutsutaan myös nimellä Fin del Mundo eli maailmanloppu. Lento Santiagosta alueen suurimpaan kaupunkiin, Punta Arenakseen, kesti lähes neljä tuntia eli yhtä kauan kuin Suomesta esimerkiksi Italiaan. Tällä etelänmatkalla ei tarvinnut kuitenkaan pakata bikinejä laukkuun, sillä Patagonia on tunnettu kylmästä ilmastosta ja alueen suurin vetonaula ovatkin jylhät kansallispuistot ja niiden jäätiköt ja vuoret. Itse lähdin matkaan viiden muun vaihtarin kanssa, mutta myös monet muut tuttumme hyödynsivät yliopistomme lähes luentovapaan Semana Mechonan (fuksiviikko) ja perillä Patagoniassa pyörimmekin pitkälti isommalla porukalla.

Saavuimme Punta Arenakseen torstaiyönä, ja perjantain ohjelmassa meillä oli vain matkata bussilla Puerto Natalakseen lähelle Torres del Painen kansallispuistoa ja valmistautua lauantaina alkavalle viisipäiväiselle vaellukselle. Kuten Etelä-Amerikassa usein sattuu, kaikki ei kuitenkaan sujunuta aivan suunnitelmien mukaan: noin puolen tunnin ajomatkan jälkeen bussimme pysähtyi edellä sattuneen kahden rekan kolarin vuoksi, ja pian saimme kuulla, että tie jouduttiin sulkemaan putsaustöiden vuoksi lähes kuudeksi tunniksi. Meidän bussimme ei voinut kulkea läheisestä rantatiestä muodostettua kiertotietä pitkin, ja niinpä meillä ei ollut juuri muita vaihtoehtoja kuin kuluttaa aikaa ottamalla aurinkoa rantaniityllä (onneksi siis sentään paistoi aurinko) ja keinumalla läheisen maatalon keinuissa. Parin tunnin päästä minä ja kämppikseni kuitenkin totesimme, ettemme pian enää ehdi perillä vuokrata vaellukselle tarvitsemiamme varusteita, ja näin ollen päätimme liftata jäljellä olevat reilut 200 km perille. Peukalokyyti osoittautui kannattavaksi ratkaisuksi, sillä loput porukastamme saapuivat perille vasta iltamyöhällä vietettyään päivän kirjaimellisesti keskellä ei-mitään.

Näin onnettomuuspaikalla Patagonian valtatiellä...

...ja näin meillä kolaripaikan siivousta odotellessa.

Lauantaina oli vuorossa varsinaisen vaelluksen aloittaminen Torres del Painen kansallispuistossa. Useimpien muiden turistien tapaan olimme päättäneet kävellä niin sanotun W-reitin, joka kiemurtelee kolmessa puiston päälaaksossa yhteensä noin 60 km matkan. Torres del Paine on yksi suosituimpia kansallispuistoja Etelä-Amerikassa, ja niinpä reitti oli varsin täynnä turisteja, vaikka varsinainen kesäsesonki oli jo ohi. Turistien vuoksi reitin varrella myös palveluita ja jopa majataloja löytyi runsaasti, vaikka lämpimät suihkut ja sängyssä nukkuminen eivät valitettavasti sisältyneet tee-se-itse -vaihto-oppilasmatkamme hintaan ;).

Valmiina matkaan!

Torres del Paine

Patagoniaa ilta-auringossa

Auringonnousu Torres del Painessa

                 

Aloitimme vaelluksen puiston itäpäädystä, ja näin ollen ensimmäisenä päivänä selvisimme melko lyhyellä – joskin sitäkin jyrkemmällä – kävelyllä. Vaelluksen toisena päivänä kiipesimme ihailemaan auringonnousua puiston varsinaiselle päänähtävyydelle, Painen ”torneille” eli pystysuorille, vuorenrinteestä kohoaville korkeille kivipaaluille, jotka kieltämättä varsinkin aamuauringossa olivat vaikuttavat. Seuraavina päivinä saimme huomata maaston monimuotoisuuden, kun jo muutaman kilometrin matkalla maisemat vaihtuivat vehreistä metsistä kuiviin kallioihin, valtaviin jäätiköihin ja turkooseihin jäätikköjärviin. Päivän maisemien ihailun jälkeen iltaisin oli rentouttavaa kokkailla porukalla retkikeittimellä (tulta kansallispuistossa ei saanut tehdä, sillä muutama vuosi aiemmin yksi turisti onnistui polttamaan puistosta lähes kolmasosan kokonaan) ja jutella niitä näitä. Säiden puolesta olimme varsinaisia Hannu-hanhia, sillä vaikka Patagonia on kuuluisa huonoista keleistään, meidän kohdalle ei sattunut juuri edes pilvisiä päiviä vaan pelkkää auringonpaistetta. Oikeastaan ainoa hieman kurjempi asia reissussa olivat leirintäalueen rotat, jotka söivät ruokiamme jopa puissa ja herättivät keskellä yötä ronkkiessaan tavaroitamme. Kokonaisuudessaan vaellus oli kuitenkin niin maisemien kuin yhteishengenkin puolesta ainutlaatuinen kokemus.

Greyn jäätikköä

                                        

                                                    Puiston palanut osuus

Lounastauko

Jos matkan ensimmäisenä päivänä olimme saaneet kokea hieman seikkailuhenkeä busseilla matkustaessamme, kansallispuistosta palatessamme edessä oli ainakin saman verran sähläystä. Otimme nimittäin viimeisenä vaelluspäivänä laivan puiston toisesta päästä järven yli sen portille, jolla Puerto Natalekseen palaavat bussit meitä odottivat. Busseille päästyämme kello oli kuitenkin vasta puoli kaksi, ja bussin ikkunassa olevan aikataulun mukaan bussi oli lähdössä puoli kolmelta. Hyvin eurooppalaiseen tapaan oletimme aikataulun olevan luotettava, ja yhden porukkamme saksalaisen kanssa päätimme käyttää luppoajan tekemällä kävelyn läheiselle vesiputoukselle. Palasimme kuitenkin hyvissä ajoin ennen puolta kolmea bussille, ja äimistyksemme olikin aika valtava, kun löysimme satamasta ainoastaan yhden ystävämme, joka oli jäänyt odottamaan meitä bussien ja muiden noin sadan turistin lähdettyä. Siinä sitä siis olimme, keskellä kansallispuistoa ilman vettä ja ruokaa ja myöhästyneinä päivän ainoasta bussista, eivätkä omat tunnelmani olleet kovin korkealla. Päätimme lopulta yrittää liftata, vaikka kansallispuiston sivutiellä ei ymmärrettävästi kulkenut juuri enempää kuin yksi auto puoleen tuntiin. Sää oli kuitenkin loistava eikä odotus ollut hullumpaa, ja loppu hyvin kaikki hyvin – kahden tunnin päästä saimme kyydin Argentiinan rajalle, ja siitä puolen tunnin päästä lammasfarmarin mukana edelleen Puerto Natalekseen. Viimeiset lomapäivämme sujuivat onneksi hieman rauhallisemmissa merkeissä Puerto Nataleksessa kierrellen ja yhdessä kokkaillen.

Laivamatkan maisemia

Kansallispuistossa liftatessa sitä on aikaa vaikka opetella jonglööraamaan...

Puerto Nataleksen satamaa

Valparaísoon palattuamme meitä odottivat uutiset tulipalosta, josta viime päivityksessä kerroin enemmän. Tiistai-iltana saimme tietää, että koulu oli tapahtuman vuoksi peruttu koko loppuviikolta, ja niinpä päätimme muutaman päivän vapaaehtoistyön jälkeen saksalaisen kämppikseni kanssa lähteä loppuviikoksi pääsiäisen viettoon Andien toiselle puolelle Argentiinan Mendozaan. Rahaa säästääksemme ja paikallisiin tutustuaksemme päätimme yrittää matkustaa jälleen peukalokyydillä. Liftaaminen Valparaison lähiseudun teillä osoittautui kuitenkin lähes mahdottomaksi useiden pikkukylien vuoksi, ja niinpä yövyimme Los Andesin kaupungissa ja liftasimme vasta rajan läheisyydestä viimeiset 280 km Mendozaan. Vaikka matka ei ollut kovin pitkä ja saimme kyydin lähes heti, olimme Mendozassa vasta iltamyöhällä, sillä rajanylityspaikka sijaitsee lähes 4 000 metrin korkeudessa ja näin ollen ajaminen vuoristoteillä on hyvin hidasta. Illalla sitten saimmekin päivän istumisen jälkeen kunnon lenkin, kun emme olleet varanneet hostellia valmiiksi ja jouduimme kaluamaan lähes kaikki kaupungin majapaikat läpi löytääksemme lukaalin, jossa oli vielä pääsiäispyhille tilaa.

Kiemuratietä Chilen ja Argentiinan rajalla Andeilla

Uuvuttavan matkustelun jälkeen päätimme ottaa itse loman rennosti - kävelimme kaupungilla, otimme aurinkoa puistossa, kävimme kahveilla ja söimme pääsiäisen kunniaksi suklaata. Useiden porukkamatkojen jälkeen oli todella rentouttavaa matkustella kahdestaan ja kuluttaa aikaa vaan jutellen. Tosin eräät meksikolaiset tuttumme majoittuivat samassa hostellissa ja kävimme iltaisin porukalla syömässä, sillä Argentiinahan on tunnettu hyvästä lihastaan ja sisäfileetä ja viiniä saikin tasokkaista ravintoloista lähes pilkkahintaan. Yleisesti Argentiina oli muutenkin Chileä halvempi (erityisesti, jos vaihtoi rahaa kadulla paikallisten kanssa) ja esimerkiksi majoituksesta maksoimme aamiaisineen vain 5-7 euroa yöltä. Toinen asia, mistä Mendozassa hintatason lisäksi pidimme paljon, oli kaupungin siisteys – Valparaísoon verrattuna katukuva oli suorastaan kiillotettu ja kaupunki tuntui leveine bulevardeineen mielestämme myös turvallisemmalta.

Pääsiäislomailua Mendozassa: paljon hyvää
kahvia, paikallista punaviiniä ja edullista sisäfileetä

 

Kommelluksilta emme kuitenkaan Mendozassakaan välttyneet. Kolmantena päivänä päätimme kaverini kanssa lähteä pyöräilemään viinitiloille, ja ehdimme edetä noin kymmenisen kilometriä ennen ensimmäistä pysähdystä yhdelle tiloista. Parkkeerasimme pyörät ja kaverini jätti myös reppunsa niiden luokse käydäkseen vessassa - eikä mennyt kuin minuutti ennen kuin koko reppu kameroineen, kännykköineen, rahoineen ja ruokineen lähti kävelemään. Vaikka kaikki menetetyt arvotavarat olivat kaverini, vaikutti varkaus meihin molempiin, sillä itse olin kadottanut luottokorttini reilu kuukausi sitten (tuntuu olevan aika trendi Valpossa, sillä tähän mennessä jo 7 vaihtarikaveriltani on varastettu luottokortti) eikä uusi ollut vielä saapunut, ja näin ollen olimme liikkeellä kaverini rahoilla ja luottokortilla, joka niinikään oli nyt varkaan käsissä. Loppuloman elimme siis säästeliäästi minulla jäljellä olleella käteisellä (euroina noin parikymppiä), ja kun menomatkalla peukalokyyti oli ollut valinta, paluumatkalla siitä tuli pakote. Kotiin pääsimme kuitenkin sunnuntain aikana ongelmitta, ja kaiken kaikkiaan reissusta jäi hyvät fiilikset – eipähän tarvitse ajatella, että vaihtariaikamme ainakaan olisi yksitoikkoista.

Farmariauton lavalla liftatessa on hyvä ihailla
Argentiinan maisemia ;)

 

Pääsiäisen jälkeen maanantaina (täällä toinen pääsiäispäivä ei ole vapaa) oli vihdoin tarkoitus aloittaa yliopisto ja luennot uudestaan tsunamivaroituksen, fuksiviikon ja Valparaíson tulipalon aiheuttaman lähes kolmen viikon tauon jälkeen. Paikallisille opiskelijoille koulun penkille palaaminen ei kuitenkaan näyttänyt maistuvan, sillä maanantaista lähtien opiskelijakuntamme julisti alkavansa ainakin viikon kestävään lakkoon. Viralliseksi syyksi kirjattiin, että opiskelijat haluavat enemmän aikaa tehdä vapaaehtoistyötä tulipaloalueilla. Niin tai näin, tässä sitä vietellään siis jo neljättä luentovapaata viikkoa ja yksi meistä vaihtareista osuvasti totesikin, että meidän täytyy varmaan hakea ensi lukukaudeksi yhdessä vaihtoon vaikka Brasiliaan, kun Chilessä opiskelu ei näytä onnistuvan ;). Luennoilta vapautunut aika on kuitenkin kulunut rennosti kavereita tavaten, urheillen ja  tulevia reissuja suunnitellen (lennot Boliviaan toukokuun lomaviikoksi varattu!), ja itse olen myös tehnyt lisää vapaaehtoistyötä laittamalla ruokaa tulipaloalueiden kodittomille. Vapaapäivien rentoudesta huolimatta kuitenkin toivon, että luennot alkaisivat taas pian, jotta koulumme henkilökunta ei keksisi ainakaan pidentää lukukautta menetettyjen viikkojen vuoksi…

Uusi anteeksipyyntö maratonpäivityksestä – toivottavasti kuvat yhtään kevensivät tämänkertaista uutispläjäystä! Nyt pitäisi kuitenkin edellisten reissujen muistelmat olla jotenkuten kasassa, joten ensi kerralla luvassa uusia kujeita. Tältä erää siis chau!

Hätätilasta toiseen

Viimeksi lupailin päivitteleväni tällä kertaa kuulumisiani Etelä-Chilen reissustani, mutta vaikka matkalta olen palannutkin, jätän matkakuvat ja -kertomukset seuraavaan viestiin. Valparaísossa on nimittäin jälleen hätätila - tällä kertaa mittavan tulipalon vuoksi. Tapahtuma on ilmeisesti taas yltänyt Suomenkin uutisiin, joten kohta kai käy tämä blogin pitäminen turhaksi, kun kuulumiseni voi lukea suoraan uutisista ;).

Tulipalo alkoi siis neljän aikaa iltapäivällä lauantaina, ja pahimmat lieskat leiskuivat lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Itse tulipalo jäi minulta näkemättä, sillä palasimme Patagoniasta Santiagoon niin myöhään lauantaina, että päätimme nukkua yö Santiagon lentokentällä ennen paluuta Valparaísoon. Kokonaisuudessaan tulipalo tuhosi kuitenkin noin 500 taloa, tappaen 16 ihmistä ja jättäen kodittomaksi tuhansia. Kuuman ilman ja tuulen vuoksi tulipaloja on syttynyt uudestaan useilla alueilla, mutta ainakin näillä näkymin palon leviäminen on saatu pysäytettyä.

Pahiten tulesta kärsineet kukkulat ovat ylhäällä kaupungin rajalla ja usean kilometrin päässä kodistani, joten välitöntä vaaraa minulle ei ole koitunut. Paloalueita ei myöskään näe kodiltani, joten tunnelmat ovat melko seesteiset (ellei katso TV:stä jatkuvasti esitettäviä, paniikkia lietsovia kuvia sammutustöistä, joiden näkemisen jälkeen jotkin tutuistani valmistautuivat evakuoimiseen jo meidänkin alueellamme). Paloalueiden kaukaisuudesta huolimatta ei tarvitse olla Sherlock keksiäkseen, ettei kaupungissa ole kaikki kunnossa: ilma on savuista, tuhkaa sataa taivaalta, hälytysajoneuvojen sireenit ja tulipaloa sammuttavien helikoptereiden äänet kaikuvat ympärillä ja liikenne on tukkoista. Yksi selvimmistä merkeistä on myös hätätilan vuoksi kaupungissa järjestystä ylläpitävät merijalkaväen sotilaat, jotka partioivat kaduilla tankeissa ja aseet käsissään luoden ainakin omasta mielestäni hieman pelottavan ilmapiirin.

Jälleen kerran luentomme ovat peruutettu katastrofin vuoksi (ensimmäinen tenttikin jäi mukavasti välistä), ja päivän sana on vapaaehtoistyö: lähes kaikki opiskelijat ovat auttamassa joko avustusten jakamisessa, kodittomien majoituskeskuksissa tai ylhäällä kukkuloilla paloalueiden raivauksessa. Omakin aikani on kulunut enemmän tai vähemmän kokonaan avustustöissä, ensin sunnuntai-iltana ruoan ja veden kantamisessa avustuskeskuksissa ja myöhemmin tänään maanantaina ihmisten lahjoittamien vaatteiden lajittelussa ja paloalueen raivaustöissä. On ollut hieno kokemus olla auttamassa ja yhteishenki vapaaehtoistyöntekijöiden kesken on todella hyvä, mutta työn tehokkuus vaihtelee paljon. Vapaaehtoisia on joka paikassa tuhansittain eikä organisointi meinaa riittää suurien ihmismassojen ohjaamiseen, joten monesti auttajia (tai ”katastrofituristeja”) on aivan liian paljon eikä kukaan oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Tämä ei luonnollisesti ole kovin toivottua, ja tilanteen parantamiseksi vapaaehtoisista kerätäänkin erilaisia listoja ja viranomaiset alkavat esimerkiksi huomisesta lähtien rajoittaa liikennettä sen tukkeutumisen estämiseksi. Muiden opiskelijoiden tapaan jatkan avustustöitä seuraavina päivinä ainakin siihen asti, kun luennot ja tentit taas jatkuvat.

Itselleni tämä on ensimmäinen kerta vastaavanlaisella katastrofialueella, ja vaikka tapahtuma itsessään on tietysti valitettava, on ollut hienoa nähdä menetysten synnyttämä yhteishenki. Tuntuu, että koko kaupunki on jaloillaan auttamassa ja esimerkiksi ruoka- ja vaatelahjoituksia on kertynyt lyhyessä ajassa valtavasti. Vapaaehtoistyön lisäksi yhteishengen voi aistia esimerkiksi ajoneuvoihin kirjoitetuista rohkaisuista kuten ”Voimia, Valparaíso”. Tapahtuma näyttää todella koskettaneen kaikkia, vaikka itseni tavoin tietysti suurin osa on onneksi välttynyt suorilta vaikutuksilta.

Kuvia minulla ei valitettavasti itse tulipaloalueelta ole enkä sellaisia ole juuri halunnut paikan päällä räpsiä, joten visuaalisen puolen suhteen saa kääntyä Googlen tai Helsingin Sanomien puoleen. Seuraavassa päivityksessä piakkoin luvassa kuitenkin kertomuksia ja kuvia Patagonian matkalta, siispä näissä tunnelmissa ensi kertaan!

Viinitiloja, vaelluksia ja vaaratilanteita

Tänään tai oikeammin eilen Chilessä tapahtunut voimakas maanjäristys on ylittänyt Suomenkin uutiskynnyksen, joten siitä heti aluksi pari sanaa. Loppua kohden kertailen taas vähän edellisen viikon kohokohtia, kun viimekertaisesta päivityksestäkin on ehtinyt reilu viikko vierähtää.

Eilen illalla Chilen pohjoisosassa merellä tapahtui siis Richterin asteikolla voimakkuudeltaan 8,2 maanjäristys, joka aiheutti kansallisen hätätilan niin pohjoisessa sijaitseviin kaupunkeihin kuin koko rannikollekin, mukaan lukien Valparaíson. Itse satuin tapahtumahetkellä juuri olemaan bussissa (kyllä, palaamassa koulusta yhdeksältä illalla) lähellä pääaukiota, ja tilanne oli kyllä aika paniikinomainen, kun kadulla olevat ihmiset alkoivat huutaa ja änkeä bussiini päästäkseen ylös kukkuloille pois mahdollisen tsunamin tieltä. Kotiin päästyäni seurasimme kavereideni kanssa ikkunasta, miten ihmiset ryntäilivät kiireessä yhä ylemmäs kukkuloille, ja yhdet turistit tulivat paniikissa ovelta kysymäänkin, ovatko varmasti turvassa. Meitä tilanne lähinnä huvitti, sillä maanjäristys tapahtui todella kaukana Valparaísosta ja muutenkin asumme niin ylhäällä rannikolla, että tsunami saisi olla kerrostalon korkuinen kotiimme yltääkseen. Kun tsunami, tai paremminkin aalto, sitten paria tuntia myöhemmin Valpoon saapui, oli se hyvin pieni eikä aiheuttanut tuhoa. Luonnollisesti Pohjois-Chilessä seuraukset olivat suuremmat, mutta eivät sielläkään onneksi ilmeisesti kovin vakavat. Paikalliset ottivat tilanteen kuitenkin täälläkin niin vakavasti, että kaikki tämän päivän luentomme ovat peruutettu – onpahan ensimmäinen kerta, kun ei tarvitse mennä kouluun tsunamin takia :D

Yleisesti maanjäristyksistä voisin vielä mainita, että olen täällä ollessani yllättynyt aika paljon siitä, miten vähän ne arkeen vaikuttavat. Esimerkiksi Valparaisossa on sattunut yli 5 Richter-tason maanjäristyksiä joka viikko täällä ollessani, mutten vielä toistaiseksi ole edes tuntenut niistä yhtäkään. Ihmettelin tätä joillekin paikallisille, sillä monessa muussa maailmankolkassa jo paljon pienemmät järistykset ovat aiheuttaneet mittavat tuhot. Paikalliset kuitenkin selittivät, että Chilessä järistyksiin on varauduttu erittäin hyvin ja esimerkiksi taloille – korkeille kerrostaloillekaan – vahinkoa järistyksistä aiheutuu erittäin harvoin. Sen sijaan ongelmat veden- ja sähkönjakelun kanssa ovat normaaleja. Yleisesti paikalliset suhtautuvat järistyksiin todella rennosti, minkä vuoksi yllätyinkin eilisestä paniikista. Selityksenä ilmeisesti on 2010 tapahtunut samantyyppinen voimakas maanjäristys merellä, jonka aiheuttama hyökyaalto tappoi yli 500 pitäen siten ihmisiä vieläkin varpaillaan.

Näkymiä reitiltä kohti La Campanan huippua

Täällä kävi itse Darwinkin 1834

Zorro, pieni vuoristokettu

Nyt siirryn kuitenkin käsittelemään viime viikolta kertomatta jääneitä kuulumisiani. Edelliskertaisen lupaukseni täyttääkseni ohessa muutama kuva reilu viikko sitten tekemästäni vaelluksesta läheiseen La Campanan kansallispuistoon. Kyseinen puisto koostuu siis puiston nimeä kantavasta, noin kaksi kilometriä korkeasta vuoresta, jonne pääsee vaeltamaan hyvin hoidettua ja merkittyä reittiä pitkin. Noin 15 kilometrin vaellus ei kuulosta kovin pahalta, mutta kun matka yhdistyy noin 1,6 kilometrin korkeuseroon, päivän lopuksi tiesi jotain tehneensä. Vaellus oli kuitenkin yksi hienoimmista kokemuksistani täällä tähän mennessä, ja näkymät vuoren laelta ympäröiville Kordilleereille (eteläinen osa Andien vuoristoa), Argentiinan puolella sijaitsevalle Etelä-Amerikan korkeimmalle vuorelle Acongagualle ja pilvisumun peitossa oleviin laaksoihin upeat. Mainittakoon vielä, että kyseisellä vuorella on vieraillut myös itse Darwin Etelä-Amerikkaa kiertäessään, ja hänen vuonna 1834 kiinnittämäänsä plakaattia voi ihailla reitin varrella.

La Campanan vaelluksen innoittamana vietin viime viikon varsin terveellistä elämää ja panostin erityisesti urheilupuoleen. Koulun liikunta-aktiviteeteista kokeilin kehon ilmaisun ja luovuuden harrasteryhmää, arabialaista tanssia sekä pilatesta, joiden lisäksi olen liittynyt jo aiemmin kokeilemaani salsaan ja argentiinalaiseen tangoon keskittyvään tanssiryhmään.  Liikunnan ohella olemme kämppisteni kanssa pitäneet huolta ravitsemuspuolesta ja kokeilleet myös chileläisiä erikoisuuksia. Esimerkiksi keskiviikkona kävimme kämppikseni kanssa ostamassa kalatorilta kalaa ja talon isännän avustuksella valmistimme cevichea, chileläistä kalaherkkua, jossa kala kylvetetään ensin sitruunasta, chilistä, korianterista, paprikasta ja sipulista koostuvassa mausteliemessä ja syödään sitten raakana suomalaisten sillien tapaan (kala oli ilmeisen tuoretta kun vielä seuraavanakin päivänä olimme hyvissä voimissa). Valmistuksen lopussa isäntämme toi pöytään viinipullon ja hyvän ruuan äärellä keskustelut jatkuivat pitkälle iltaan.

Itse valmistettua chevicea

Viikonlopuksi ei ollut mitään erikoisempaa ohjelmaa, joten saimme idean lähteä vierailemaan Chilen kuuluisilla viinitiloilla näin sadonkorjuuajankin ollessa sopivasti käsillä. Kohteeksemme valitsimme Colchaguan, vajaa 200 km Santiagosta etelään sijaitsevan maan tärkeimmän viinilaakson, jonne meitä suuntasikin lopulta kaikkiaan 12 vaihtaria. Viinitilalla vierailun ja viinin maistelun lisäksi reissusta jäi mieleen varsinkin perjantai-ilta, jonka päätimme viettää grillaillen Santa Cruzin pikkukaupungin laitamilla sijaitsevan hostellimme puutarhassa. Illalla meille kuitenkin paljastui, että grilli kuuluikin naapuritaloon, jolloin sitten kysyimme naapuripihassa grillailevilta chileläisiltä, voisimmeko heidän jälkeensä kenties käyttää grilliä hieman. Kyllähän me saimme, ja vielä paljon enemmän – naapurit juhlivat sukulaisensa syntymäpäivä ja kutsuivat meidätkin juhlimaan kantaen eteemme grilliherkkuja, juotavaa ja kakkua. Ilta vierähti lopulta nopeasti opetellessamme chileläisiä perinnetansseja isäntäväen opastuksella.

Colchagua-laakson viinitiloja bussin ikkunasta

Lauantaina otin viinitilalla vierailun jälkeen otin suunnakseni Santiagon ja erään chileläisen ystäväni kodin. Olen siis tutustunut kaveriini jo muutama vuosi aiemmin käydessäni kaksi vuotta kansainvälistä lukiota Norjassa, ja olimme jo ennen matkaani sopineet tapaavamme jonain sopivana viikonloppuna Santiagossa. Oli todella mukavaa jutella kaverini kanssa pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia yhteisistä tutuistamme, ja lisäksi minusta oli erityisen hauskaa tutustua kaverini chileläiseen perheeseen (vaikka perheeltä varmasti kysyikin kärsivällisyyttä puhua niin hitaasti, että pystyin heitä ymmärtämään;)). Lauantai-illan vietimme kaverini chileläisten kavereiden seurassa, ja sunnuntaina sain vielä mahdollisuuden nähdä hieman erilaista Santiagoa kun arkkitehtuuria opiskeleva ystäväni vei minut kierrokselle omiin lempikaupunginosiinsa ennen paluutani takaisin aurinkoiseen Valparaísoon.

Jos edelliset viikkoni ovat tuntuneet kiireisiltä ja päivät täysiltä, ei tällä viikolla hoppuun ainakaan ole tullut taukoa. Maanantai meni juhliessamme saksalaisen kämppäkaverini syntymäpäiviä parinkymmenen vieraan voimin – juhlien jälkeen seuraavan aamun espanjantunnille saapui jopa kaksi opiskelijaa – ja koulussa lisäkiirettä ovat aiheuttaneet pian alkaviin tentteihin valmistavat kertaustunnit. Tärkein keskittymisen kohde on kuitenkin ollut vaellusmatkamme Patagoniaan, Chilen eteläosaan, jonne lennämme huomenna reiluksi viikoksi. Tarkoituksena on vaeltaa Torres del Painen kansallispuistossa lähes koko viikko, joten retkeilyvarusteita on viime päivinä metsästetty kavereiden nurkista ja paikallisista pikkuputiikeista tunti jos toinenkin. Matkan jälkeen meitä odottaakin sitten mukavasti tentit lähes joka kurssilla, mutta kukapa sitä vielä miettisi… Kuulumisia Patagoniasta kuitenkin luvassa siis reilun viikon päästä, siihen asti palaamisiin!