Erämaaelämyksiä

Lauantaina jätin viimein virallisesti vaihtolukukauteni taakse ja sanoin chau (ainakin toistaiseksi) niin Valparaísolle kuin koko Chilellekin. Yhden ajan loppu on kuitenkin aina toisen alku, ja kuten aiemmin mainitsin, nyt aloitan kuukauden matkani Argentiinassa, Paraguayssa ja Brasiliassa. Tällä hetkellä olen jo Buenos Airesissa, mutta tämän päivityksen pääosassa on kuitenkin vielä viimeviikkoinen reissuni Atacaman autiomaahan sekä viimeiset Valpo-päiväni.

Chilen suurimpaan ja maailman kuivimpaan autiomaahan, Atacamaan, lähdin siis vanhempieni kanssa viime viikon torstaina. Vaikka matkustimme vain Chilen sisällä, jälleen kerran matkustus oli järkevintä hoitaa lentokoneella bussien körötellessä perille lähes vuorokauden ja maisemienkin ollessa aavikkomaisen yksitoikkoisia. Maanteitse matkustamisen aloitimme siis vasta Calaman lentokentältä – olimme vuokranneet erämaateitä ajatellen nelivetoisen pick-upin – suuntaamalla reilun sadan kilometrin päähän San Pedro de Atacaman kylään. Kyseisessä kaupungissa ei asu kuin parisentuhatta ihmistä, mutta se on Atacama-turismin kiistaton keskus ja varsinkin näin chileläisten talvilomien aikana tulvi matkailijoita. Lähes yhtä paljon kuin itse turisteja, kylästä löytyy erilaisia matkatoimistoja, jotka mainostavat yksi toisensa jälkeen erilaisia kierroksia geysireille, suolajärville, flamingolaguuneille, suola-aavikolle, vuoristokyliin, ratsastusretkille, kuumille lähteille ja kaikkiin muihin mahdollisiin aktiviteetteihin. Retkitarjonta ja jatkuva mainostus tuntuivat ensimmäisenä iltana melko lamauttavilta, mutta lopulta päätimme varata paikat ainoastaan geysir-valmismatkalta ja katsastaa muut nähtävyydet omatoimisesti.

Hola, täällä ollaan!

San Pedro de Atacamaa

Opaskirjan sivulta Atacama vaikuttaa erittäin kompaktilta kokemuskohteelta ja lähes autonvuokraajan unelmalta: suurin osa Atacaman nähtävyyksistä sijaitsee kätevästi alle 100 kilometrin säteellä San Pedron kylästä ja lähes kaikkiin niihin on rakennettu verrattain hyväkuntoiset tiet. Saimme huomata omatoimimatkailun olevan alueella kuitenkin vielä aika lapsenkengissä, sillä suurin osa turisteista matkaa nähtävyyksille ohjatuilla kierroksilla, jotka sisältävät niin matkat kuin ruuatkin, ja niinpä opastuksiin ja taukopalveluihin ei ole panostettu oikeastaan olleenkaan. Turisti-infon ja erinäisten karttojen avulla löysimme lopulta kuitenkin vierailukohteille myös ominemme, ja ensimmäisien päivien aikana kalusimmekin lähiympäristön aika perusteellisesti. Mieleenpainuvia kokemuksia olivat esimerkiksi uiminen – tai paremminkin kelluminen – yli 80% suolaa sisältävässä Cejarin suolajärvessä, auringonlaskun ja tulivuorten ihaileminen Valle de Lunan laaksossa, vierailu jäätyneillä Miscantin ja Miñiquesin laguuneilla 4,3 km korkeudessa sekä flamingojen bongailu Chaxan suolalaguunilla. Vaikuttavaa oli myös pelkkä kävely San Pedroa ympäröivillä suolakentillä, joilla maa on suolan peitossa kuin lumisateen jäljiltä. Alueen laajimmat ja kuuluisimmat suolatasangot olisivat olleet Bolivian rajan takana, mutta retki olisi vaatinut kolme päivää ja rutkasti jeepissä istumista, joten päätimme jättää kohteen seuraavaan kertaan. Päätös oli mielestäni erittäin hyvä, sillä itse kokemusten lisäksi loma oli erittäin onnistunut juuri siksi, että aktiviteettien välissä meille jäi vanhempieni kanssa aikaa käydä hyvin syömässä, juoda iltapäiväkahvit ja jutella kunnolla ilman kiirettä.

Cejarin suolajärvessä vähemmänkin uimataitoinen olisi pysynyt pinnalla

Atacaman tulivuorimaisemia ja Valle
de la Lunan auringonlasku

 

Laguuni ja flamingo

Lauantaiaamuinen geysir-retki osoittautui turistisuudestaan huolimatta yhdeksi viikon parhaista kokemuksista. Nähdäkseen geysirit auringonnousun aikaan retkelle on lähdettävä jo neljän maissa aamuyöllä, ja El Tatio -nimisen geysirkentän sijaitessa yli 4 kilometrin korkeudessa ilma niin ulkona kuin bussissa oli jäätävää – 10 ja 15 pakkasasteen välillä. Bussissa palellessa usko retken kannattavuuteen alkoi jo horjua, mutta perille päästessä kärsimys palkittiin. Hennossa auringonvalossa höyrysi kymmeniä erikokoisia geysirejä, jotka syöksivät vettä korkeuksiin. Paikalliset eivät olleet turhan tarkkoja turvallisuudesta, minkä ansiosta useimpia geysirejä pääsi ihailemaan aivan vierestä ja merkityillä poluillakin oli maassa reikiä, joissa kananmunan keittäminen olisi käynyt näppärästi. Itse geysirien lisäksi vierailimme retkellä kuumassa joessa, johon pulppusi tuliperäisestä pohjasta niin polttavaa vettä, että vedessä tarkeni hyvin kylpeä kuin ammeessa huolimatta ympäröivällä rinteellä olevasta lumesta ja pakkaslämpötiloista. Kun vielä paluumatkalla näimme eläinkunnan edustajia laamoista autiomaajäniksiin ja uhanalaisiin, kamelinsukuisiin vicuñoihin, retki todella tuntui päivän lopuksi vaivan arvoiselta.

Tation geysirikenttää

Vesi höyryää, mutta niin kyseisissä lämpötiloissa kyllä hengityskin ;)

Yllä: Atacman eläinedustajistoa: aavikkopupumuiden aavikkopupuja
Vasemmalla: Tuliperäisen maan vedessä ei tullut kylmä, vaikka rinteillä olikin lunta

Laamakaravaani

Chaxan laguunin flamingoja

Viimeisen päivän olimme varanneet nähtävyyksien katselun sijaan erilaisille aktiviteeteille, ja omasta mielestäni päivä olikin yksi reissun parhaita. Aamupäivällä kävimme äitini kanssa ratsastamassa pari tuntia San Pedron lähimaisemissa, ja hevosen selästä jylhät autiomaamaisemat kokikin jotenkin paljon kouriintuntuvammin kuin auton tai bussin ikkunasta. Itselleni oli myös hämmästys, miten jyrkillä dyyneillä ja kallioilla hevoset voivatkaan liikkua. Ratsastusretken ja nopean lounaan jälkeen oli vuorossa sandboarding eli ”lumilautailu” hiekkadyyneillä San Pedron läheisessä kuolemanlaaksossa (vanhempani jäivät tosin suosiolla valokuvaajiksi). Hiekkalaskettelu paljastui hieman vähemmän vauhdikkaaksi ja hurjaksi lajiksi kuin kuvittelin, mutta muutamatkin laskut kävivät kyllä hyvin urheilusta, kun yli 100-metrisen dyynin päälle oli joka kerta kiivettävä laudan kanssa auringon porottaessa täydeltä terältä ja yli 2000 metrin korkeuden ja ohuen ilman lisätessä kipuamisen haastavuutta omalta osaltaan. Kokemus oli kuitenkin hieno, ja iltapäivällä sitä pystyi ainakin ansaitusti lekottelemaan Puritaman kuumissa lähteissä.

Sandboardingia Valle de la Muerten 150-metrisillä dyyneillä

Vielä kun rakentaisivat dyyneille hiekkahiihtohissit...

Ratsastaen halki autiomaan

Takaisin Santiagoon lensimme Atacamasta tiistaiaamuna. Poikaystäväni oli ottanut oman lentonsa Pohjois-Chilestä saman päivän illalle, joten odotellessa ehdin sopivasti käydä vanhempieni kanssa syömässä ja näyttää heille hieman Santiagon keskustaa. Vanhempani jäivätkin vielä pariksi päiväksi ihmettelemään Chilen pääkaupungin elämänmenoa minun ja poikaystäväni suunnatessa – minulle viimeistä ja poikaystävälleni ensimmäistä – kertaa rakkaaseen vaihtokaupunkiini Valpoon. Niin iloinen kuin olinkin voidessamme viettää pari päivää yhdessä toisessa kodissani, viimeiset päivät tuntuivat myös hieman haikeilta ja osoittivat selvästi vaihtolukukauden olevan nyt ohi: taloni oli täyttynyt uusilla opiskelijoilla, kavereistani suurin osa oli jo lähtenyt kaupungista ja yliopisto suljettu talvilomaviikon takia. Vaikka en sen suuremmin halua vielä tässä ruveta tunteilemaan, täytyy myöntää, että vaihtolukukauteni on kokonaisuudessaan todella ylittänyt odotukseni. En koskaan olisi uskonut tapaavani niin hyviä tyyppejä ja saavani niin hyviä ystäviä kuin sain, oppivani niin paljon espanjaa, tutustuvani niin hyvin latinalaiseen kulttuuriin tai näkeväni niin monia paikkoja reissuillani. Valpo todella on osoittautunut parhaaksi mahdolliseksi vaihtokohteeksi niin kokonsa kuin ilmapiirinsäkin puolesta, ja en voi muuta sanoa kuin että kateeksi käy vaihtolukukautensa vasta aloittavia. Onneksi näin vaihdon lopussa kaikki hyvästit eivät sentään ole lopullisia, sillä vaihtariporukallamme olemme jo suunnitelleet tapaamisen marraskuulle Prahaan. Meksikolainen kaverimme varasi jo lennotkin, joten päivämäärääkään ei taida enää auttaa muuttaa ;)

Nyt siis matkapäiväkirjassa on kuitenkin kääntynyt jo uusi sivu: viikonloppuna matkasimme Andien yli Argentiinan puolelle Mendozaan (tällä kertaa bussilla, ei liftaten) ja eilen, kokeiltuamme Mendozassa ensin koskenlaskua, saavuimme yöbussilla tänne Buenos Airesiin. Päivittelen reissulla kuvia ja kuulumisia aina kuin vain suinkin mahdollista, mutta viimeistään sitten Suomessa paikkailen matkanvarren kertomuksia. Syyskuussa myös luvassa jo paljon aiemmin lupaamani vinkit mahdollisille tuleville vaihtareille. Nyt kuitenkin kohti uusia kokemuksia eli chau!

Por mis amigos chilenos y compañeros de intercambio: ¡Muchas muchas gracias por un semestre increíble en Valpo! ¡Yo lo pasaba muy bien gracias a ustedes! Me pone un poco triste que no tuvo tiempo a despedir todos ustedes pero nos ponemos en contacto y voy a recordar todos los momentos que pasamos juntos para siempre J ¡Cuidense mucho y nos vemos (con muchos de ustedes en Praga)!

Pariviikkoinen Perun perukoilla

Taas olisi vuorossa tällainen ”yksi reissu takana ja toinen edessä” -päivitys: viime viikolla kotiuduin siis Perusta takaisin Valpoon, ja huomenna olisi edessä jo uusi reissu Chilen pohjoisosan autiomaahan. Tässä välissä olen ehtinyt myös saattaa koulutyöt virallisesti loppuun asti, mutta vaihdon loppukuulumiset säästän vielä seuraavaan kertaan. Seuraavassa siis luvassa lähinnä Perun tapahtumarikkaan kymmenenpäiväisen kuulumisia.

Peruun lähdin kesäkuun viimeisenä sunnuntaina, ja jo heti ensimmäisenä aamuna – matkustettuani ensin yhdeksän tuntia yöbussilla Limasta pohjoisen Trujilloon – koitti yksi matkan kohokohdista: poikaystäväni tapaaminen pitkästä aikaa. Aikakoordinointimme onnistui eteläamerikkalaisen elämänrytmiin suhteutettuna vähän turhankin tarkasti, sillä oma bussini saapui terminaaliin vain puolisen tuntia ennen poikaystäväni Ecuadorista lähtenyttä kulkupeliä. Aamiaisen jälkeen suuntasimme metsästämään hostelleja läheiseen Huanchacon rantakylään, jossa päätimme viettää ensimmäiset päivät. Kesäisin pieni rannikkokaupunki on ilmeisesti melkoinen surffausmesta, mutta koska hellelämpötiloista huolimatta taivas meidän vierailumme aikana oli harmaa ja aallotkin pieniä, päätimme vain ottaa rennosti ja seuraavina päivinä lähteä kiertelemään Trujillon kaupunkia ja ympäristön arkeologisia nähtävyyksiä. Vaikkei kaupungissa sinänsä ollut mitään erityistä, oli kolonialistinen keskusta kaunis ja kaupunki näytti edustavan perulaista elämäntyyliä aidoimmillaan. Myös läheiset arkeologiset nähtävyydet, inkoja edeltävien mecho- ja chimu-kansojen kaupunkien ja temppelien rauniot, ylittivät mielenkiintoisuudellaan odotuksemme täysin. Erityisesti Huacas del Sol -niminen mecho-kansan temppeli teki todella vaikutuksen, sillä kaivauksilla pystyi näkemään alkuperäisiä, värillisiä maalauksia ja espanjankielinen oppaamme valotti muinaiskansan elämää tarkasti. Opin esimerkiksi, että Niño-sääilmiö (Tyynenmeren merivirrat kääntyvät noin joka 10-12 vuosi väärin päin, mikä aiheuttaa rankkasateita Perussa) oli muinoin eläneelle kansalle niin haitallinen, että he uhrasivat ihmisiä sateiden tyynnyttämiseksi. Kaikki elokuvajuonet eivät ole siis täysin keksittyjä…

Inkoja edeltäneiden kansojen
aikaansannooksista: ylhäällä
kuva Chimujen temppelistä ja
oikealla ihmisiäkin uhranneen
mecho-kansan jumalasta

Huecas del Sol -kaivaukset Trujillon kaupungin lähettyvillä

Matkatessa – varsinkaan Etelä-Amerikassa – kaikki ei aina mene kuten sitä suunnittelee, minkä saimme huomata tälläkin reissulla moneen otteeseen. Itse esimerkiksi tulin nimittäin melko kipeäksi heti matkan toisena iltana, ja keskiviikkona päätimme oksenteluni ja lihaskipujeni jatkuessa lääkärivisiitin olevan paikallaan. Yleinen konsultointi ei maksanut kuin kaksi euroa, mutta vierailun päätteeksi sain reseptit niin moneen antibioottiin, että lääkkeiden ottaminen alkoi pelottaa kipeänä olemista enemmän. Nukuttuani paljon ja popsittuani lääkerepertuaaristani valikoivasti muutamia pillereitä oloni oli kuitenkin seuraavana päivänä parempi, ja pääsimme torstai-iltana jatkamaan matkaamme suunnitellusti takaisin Limaan, josta meillä oli seuraavaksi aamuksi varattu lento Cuscoon. Yllätykset eivät kuitenkaan loppuneet tähän, sillä kesken yötä bussimme hajosi, ja korvaavassa bussissa ei ollut kaikille matkustajille tilaa. Itselleni oli jälleen tullut bussissa myös huono olo, ja kaiken sähläyksen keskellä onnistuimme kadottamaan lippumme, joita ilman meitä ei korvaavaan bussiin meinattu päästää. Lopulta sopotin bussihenkilökunnalle espanjaksi ja poikaystäväni englanniksi niin peräänantamattomasti, että pääsimme kuin pääsimmekin toiseen bussiin ja aamulennollekin sitten ehdimme aivan viime minuuteilla. Olo koneessa oli todella huojentunut, vaikka kovin rentouttavaksi yöllistä seikkailuamme ei voinut sanoa.

Trujillon vilkasta kaupunkikuvaa

...ja taas yöbussiin!

Cuscossa päävierailukohteemme oli useimpien muiden matkailijoiden tapaan Macchu Pichu. Emme kuitenkaan olleet tehneet mitään varauksia etukäteen ja pelkäsimme nähtävyyden koituvan turistijunineen sun muineen kalliiksi. Varsin pian opaskirjamme ja turisti-infon avulla meille valkeni onneksi mahdollisuus nähdä Macchu Pichu ”al pobre” eli edullisella, joskin hieman enemmän aikaa vievällä tavalla: kun yleensä turistit suuntaavat Cuscon lähellä olevaan Ollantaytamboon kylään ja ottavat tästä kalliin junan Macchu Pichulle (meidän kysyessämme yhdensuuntaiset junaliput olivat jo 70-80 dollaria), me suuntasimme paikallisella pikkubussilla neljän tunnin matkan päässä olevaan Santa Marian pikkukylään. Kolmella eurolla löysimme pikkukylästä majoituksen (tosin ilman kuumaa vettä, kuten kaikissa kylän taloissa), ja aamulla jatkoimme toisella pikkubussilla erittäin epäturvalliselta näyttävää vuoristohiekkatietä vajaan tunnin edemmäs Santa Teresan kylään. Aamupäivän lilluimme paikallisissa kuumissa lähteissä, ennen kuin suuntasimme kylän lähellä sijaitsevalle juna-asemalle. Junalla matkaamisen sijaan talsimme kuitenkin useiden muiden halvalla matkustavien turistien tapaan sanoin kuvaamattoman kauniin 13 kilometrin matkan raiteiden vieressä Aguas Calientesin kylään aivan Macchu Pichun juurelle, jossa yövyimme vielä ennen itse nähtävyydelle lähtemistä. Sunnuntaiaamuna ihailimme lopulta sitten inkakaupungin raunioita uskomattoman hienoissa vuoristomaisemissa täydeltä terältä paistavan auringon alla. Olkoonkin turistinen, mielestäni Macchu Pichu todella on näkemisen arvoinen ja kaupungin kujien tutkiminen ja maisemien ihailu maksaa vaivan. Niin kuin sitä sanotaan, mielestäni siinä on sitä jotain.

Macchu Pichu "al pobre": edullisimmin ja kauniita maisemia
ihaillen Machu Picchulle pääsee kävelemällä Santa
Teresasta junaraiteita pitkin

"Sitä jotain"

Takaisin Macchu Pichulta matkasimme samaa kautta kuin tulimmekin, mutta tällä kertaa otimme junan Hidroelectrican asemalle Santa Teresan lähelle ajan säästämiseksi. Kaiken kaikkiaan olimme erittäin tyytyväisiä valitsemaamme reittiin, sillä paitsi että säästimme rutkasti rahaa – bussit Santa Teresaan maksoivat edestakaisin yhteensä vain vajaan 20 euroa, ja kun vielä saimme ISIC-kortilla opiskelijaliput Macchu Pichulle, oli kokonaiskustannus vain noin 35€ - oli vaihtoehtoinen reittimme myös huomattavasti vähemmän turistinen ja saimme kävellessämme kokea ja nähdä paikallista luontoa paljon lähemmin kuin normaalilla junareitillä. Toisaalta paluumatka yhdellä kertaa useissa busseissa oli todella väsyttävä, ja uskonkin, että paras tapa olisi ollut matkata pitkää reittiä Macchu Pichulle päin, mutta palata normaalilla turistijunalla takaisin ajan ja vaivan säästämiseksi. Junalippuja on mahdollista ostaa verrattain edullisesti netistä etukäteen, mutta oma ongelmamme oli, ettemme halunneet etukäteen lyödä matkaohjelmaamme päivän päälle lukkoon.

Kuin kaksi marjaa :)

Vain me (ja tuhat muuta) Macchu Pichulla

Cuscon jälkeen olimme suunnitelleet matkaavamme Cañon del Colcalle, mutta aikamme koko kanjonin näkemiseen alkoi olla tiukilla ja kun vielä itse olin edelleen hieman huonovointinen ja poikaystävänikin väsynyt, päätimme viettää yhden päivän kauemmin Cuscossa lepäillen. Maanantaina otimme jälleen yhden yöbussin tällä kertaa Arequipan kaupunkiin, jossa vietimme tiistaina rennon päivän kaupunkia (ja Saksa-Brasilia-futisottelua) katsellen. Tiistai-iltana olikin sitten taas väliaikaisen eron paikka, sillä itselläni oli paluulennot seuraavalle päivälle Limasta, jotta ehtisin torstai-aamun viimeiseen tenttiini Valpoon poikaystäväni jatkaessa edemmäs Boliviaan. Lopulta ehdin kuin ehdinkin tenttiini, mutta matka ei juuri olisi voinut olla enää väsyttävämpi. Arequipan-yöbussin jälkeen otin tiistaina toisen 16 tunnin yöbussin Limaan, ja lennettyäni illalla Santiagoon jouduin viettämään vielä yön lentokentällä, koska seuraavat bussit Valpoon lähtivät vasta aamulla. Kolmen bussissa/lentokentällä nukutun yön jälkeen olo olikin sitten mitä pirtein torstain aamutentissä, mutta ainakin olin iloinen päästyäni vihdoin kouluhommista eroon. Kaiken kaikkiaan kaikesta matkustamisesta ja sairastelusta huolimatta reissusta jäi hyvät – joskin väsyneet – fiilikset, vaikka seuraavalla kerralla ostaisin kyllä neljännen yöbussin tilalle lennon.

Cuscon kaupunkinäkymää takana näkyvine Andeineen

Matkan jälkeinen viikko Valpossa on kulunut melko rennoissa merkeissä. Vanhempani saapuivat vierailulle luokseni perjantaina, ja olemme yhdessä tutustuneet yliopistooni ja kavereihini, Valpon kujiin ja kukkuloihin sekä läheisiin Casablanca-laakson viinitiloihin. Nähtävyys-kierroksiltamme ei ole myöskään puuttunut jännitystä, sillä sunnuntaina kävellessämme Artilleria-kukkulan lähellä eräs mies juoksi takaani, repäisi olallani roikkuneen laukkuni päältäni niin että hihna ratkesi ja juoksi tien yli laukkuineni päivinensä vastapäisen kukkulan köyhiin kortteleihin. Olin kyllä tiennyt alueen olevan hieman epäturvallinen, mutta silti minua hämmästytti ryöstön tapahtuminen keskellä päivää, kun samalla alueella käveli useitakin muita turisteja. Kaikki kävi myös yllättävän nopeasti, ja miehen seuraaminen oli hankalaa auton sattuessa juuri eteemme ryöstäjän jo ehdittyä tien toiselle puolelle. Huonoksi onneksi olin unohtanut luottokorttini lompakkooni käytyäni nostamassa edellisenä päivänä rahaa, ja niinpä sitä ollaan taas ilman kännykkää ja luottokorttia. Myös erinäisten opiskelijakorttieni ja Chilen henkilökorttini takaisinhankinnassa joudun näkemään aika paljon vaivaa, vaikka ne sinänsä arvottomia ovatkin. Tapahtuneen päätteeksi sain vielä viettää koko sunnuntai-iltapäivän poliisiasemalla chileläisen carabineron ollessa huomattavasti kiinnostuneempi jalkapallon MM-kisojen loppuottelusta kuin minuun kohdistuneesta ryöstöstä, joten kaiken kaikkiaan mokoma pieni tapahtuma aiheutti melkoisen paljon harmia.

Paikallisia kulinaarisia erikoisuuksia: grillattu cui eli marsu

Vanhempieni kanssa viettämäni ajan välissä olen myös ehtinyt nauttia viimeisistä hetkistä vaihtarikavereideni kanssa, sillä viime päivien aikana lähes kaikki ovat yksi kerrallaan lähteneet uusia matkoja tai kotia kohti. Viimeisiä iltoja olemme viettäneet niin kaupungin kuppiloissa kuin omalla hulppealla parvekkeellamme viinilasien ja itse tehtyjen herkkujen äärellä. Kaikkien suunnitellessa kotimatkojaan olen myös itse viimein selvitellyt lentojani kotiin, mikä onkin osoittautunut yllättävän vaikeaksi tehtäväksi. Olisin halunnut muuttaa alkuperäisen paluulentoni Chilestä paluulippuun Brasiliasta, mutta lippujeni joustavista ehdoista huolimatta tämä ei ollut mahdollista. Myöskään lentopäivän muuttaminen ei onnistunut yhtä helposti kuin lentojani varatessa niissä mainituista ehdoista ymmärsin, ja niinpä syyskuun alun sijaan joudun palaamaan jo elokuun viimeisellä viikolla. Näillä näkymin saavun Helsinkiin nyt siis elokuun 28. päivä kierreltyäni ensin yli 40 tuntia Brasilian, Chilen ja Yhdysvaltojen lentokenttiä. Saanpahan ainakin nauttia jälleen siitä matkustuksen riemusta…

Anteeksipyyntö päivityksen pituudesta lienee taas paikallaan – kerrottavaa vaan aina tuntuu olevan, vaikka sitä kuinka yrittäisi tiivistellä. Kuten mainitsin, huomenna lähden vanhempieni kanssa viiden päivän reissulle Atacaman autiomaahan, joten seuraavan päivityksen yritän saada aikaiseksi heti ensi viikolla matkalta palattuani. Siihen asti kuitenkin İhasta luego!