Fin del Mundo ja muita reissuja

Tässä päivityksessä kerron nyt viimein muutamalla sanalla kahdenviikontakaisesta matkastani Patagoniaan. Sen jälkeen olen kuitenkin ehtinyt tehdä jo yhden reissun Argentiinaan, joten yritän tiivistää uudemmatkin kuulumiset niin, että lopulta pääsisin tapahtumissa kutakuinkin ajan tasalla. Pyydän jo etukäteen anteeksi tekstin pituutta – jatkossa yritän kirjoitella tapahtumista hieman useammin, jottei kaikki kasautuisi uudestaan yhdelle kerralle.

Reilut kaksi viikko sitten torstaina lähdin siis yhdeksäksi päiväksi Patagoniaan Etelä-Chileen, alueelle jota yhdessä Argentiinan eteläkärjen kanssa kutsutaan myös nimellä Fin del Mundo eli maailmanloppu. Lento Santiagosta alueen suurimpaan kaupunkiin, Punta Arenakseen, kesti lähes neljä tuntia eli yhtä kauan kuin Suomesta esimerkiksi Italiaan. Tällä etelänmatkalla ei tarvinnut kuitenkaan pakata bikinejä laukkuun, sillä Patagonia on tunnettu kylmästä ilmastosta ja alueen suurin vetonaula ovatkin jylhät kansallispuistot ja niiden jäätiköt ja vuoret. Itse lähdin matkaan viiden muun vaihtarin kanssa, mutta myös monet muut tuttumme hyödynsivät yliopistomme lähes luentovapaan Semana Mechonan (fuksiviikko) ja perillä Patagoniassa pyörimmekin pitkälti isommalla porukalla.

Saavuimme Punta Arenakseen torstaiyönä, ja perjantain ohjelmassa meillä oli vain matkata bussilla Puerto Natalakseen lähelle Torres del Painen kansallispuistoa ja valmistautua lauantaina alkavalle viisipäiväiselle vaellukselle. Kuten Etelä-Amerikassa usein sattuu, kaikki ei kuitenkaan sujunuta aivan suunnitelmien mukaan: noin puolen tunnin ajomatkan jälkeen bussimme pysähtyi edellä sattuneen kahden rekan kolarin vuoksi, ja pian saimme kuulla, että tie jouduttiin sulkemaan putsaustöiden vuoksi lähes kuudeksi tunniksi. Meidän bussimme ei voinut kulkea läheisestä rantatiestä muodostettua kiertotietä pitkin, ja niinpä meillä ei ollut juuri muita vaihtoehtoja kuin kuluttaa aikaa ottamalla aurinkoa rantaniityllä (onneksi siis sentään paistoi aurinko) ja keinumalla läheisen maatalon keinuissa. Parin tunnin päästä minä ja kämppikseni kuitenkin totesimme, ettemme pian enää ehdi perillä vuokrata vaellukselle tarvitsemiamme varusteita, ja näin ollen päätimme liftata jäljellä olevat reilut 200 km perille. Peukalokyyti osoittautui kannattavaksi ratkaisuksi, sillä loput porukastamme saapuivat perille vasta iltamyöhällä vietettyään päivän kirjaimellisesti keskellä ei-mitään.

Näin onnettomuuspaikalla Patagonian valtatiellä...

...ja näin meillä kolaripaikan siivousta odotellessa.

Lauantaina oli vuorossa varsinaisen vaelluksen aloittaminen Torres del Painen kansallispuistossa. Useimpien muiden turistien tapaan olimme päättäneet kävellä niin sanotun W-reitin, joka kiemurtelee kolmessa puiston päälaaksossa yhteensä noin 60 km matkan. Torres del Paine on yksi suosituimpia kansallispuistoja Etelä-Amerikassa, ja niinpä reitti oli varsin täynnä turisteja, vaikka varsinainen kesäsesonki oli jo ohi. Turistien vuoksi reitin varrella myös palveluita ja jopa majataloja löytyi runsaasti, vaikka lämpimät suihkut ja sängyssä nukkuminen eivät valitettavasti sisältyneet tee-se-itse -vaihto-oppilasmatkamme hintaan ;).

Valmiina matkaan!

Torres del Paine

Patagoniaa ilta-auringossa

Auringonnousu Torres del Painessa

                 

Aloitimme vaelluksen puiston itäpäädystä, ja näin ollen ensimmäisenä päivänä selvisimme melko lyhyellä – joskin sitäkin jyrkemmällä – kävelyllä. Vaelluksen toisena päivänä kiipesimme ihailemaan auringonnousua puiston varsinaiselle päänähtävyydelle, Painen ”torneille” eli pystysuorille, vuorenrinteestä kohoaville korkeille kivipaaluille, jotka kieltämättä varsinkin aamuauringossa olivat vaikuttavat. Seuraavina päivinä saimme huomata maaston monimuotoisuuden, kun jo muutaman kilometrin matkalla maisemat vaihtuivat vehreistä metsistä kuiviin kallioihin, valtaviin jäätiköihin ja turkooseihin jäätikköjärviin. Päivän maisemien ihailun jälkeen iltaisin oli rentouttavaa kokkailla porukalla retkikeittimellä (tulta kansallispuistossa ei saanut tehdä, sillä muutama vuosi aiemmin yksi turisti onnistui polttamaan puistosta lähes kolmasosan kokonaan) ja jutella niitä näitä. Säiden puolesta olimme varsinaisia Hannu-hanhia, sillä vaikka Patagonia on kuuluisa huonoista keleistään, meidän kohdalle ei sattunut juuri edes pilvisiä päiviä vaan pelkkää auringonpaistetta. Oikeastaan ainoa hieman kurjempi asia reissussa olivat leirintäalueen rotat, jotka söivät ruokiamme jopa puissa ja herättivät keskellä yötä ronkkiessaan tavaroitamme. Kokonaisuudessaan vaellus oli kuitenkin niin maisemien kuin yhteishengenkin puolesta ainutlaatuinen kokemus.

Greyn jäätikköä

                                        

                                                    Puiston palanut osuus

Lounastauko

Jos matkan ensimmäisenä päivänä olimme saaneet kokea hieman seikkailuhenkeä busseilla matkustaessamme, kansallispuistosta palatessamme edessä oli ainakin saman verran sähläystä. Otimme nimittäin viimeisenä vaelluspäivänä laivan puiston toisesta päästä järven yli sen portille, jolla Puerto Natalekseen palaavat bussit meitä odottivat. Busseille päästyämme kello oli kuitenkin vasta puoli kaksi, ja bussin ikkunassa olevan aikataulun mukaan bussi oli lähdössä puoli kolmelta. Hyvin eurooppalaiseen tapaan oletimme aikataulun olevan luotettava, ja yhden porukkamme saksalaisen kanssa päätimme käyttää luppoajan tekemällä kävelyn läheiselle vesiputoukselle. Palasimme kuitenkin hyvissä ajoin ennen puolta kolmea bussille, ja äimistyksemme olikin aika valtava, kun löysimme satamasta ainoastaan yhden ystävämme, joka oli jäänyt odottamaan meitä bussien ja muiden noin sadan turistin lähdettyä. Siinä sitä siis olimme, keskellä kansallispuistoa ilman vettä ja ruokaa ja myöhästyneinä päivän ainoasta bussista, eivätkä omat tunnelmani olleet kovin korkealla. Päätimme lopulta yrittää liftata, vaikka kansallispuiston sivutiellä ei ymmärrettävästi kulkenut juuri enempää kuin yksi auto puoleen tuntiin. Sää oli kuitenkin loistava eikä odotus ollut hullumpaa, ja loppu hyvin kaikki hyvin – kahden tunnin päästä saimme kyydin Argentiinan rajalle, ja siitä puolen tunnin päästä lammasfarmarin mukana edelleen Puerto Natalekseen. Viimeiset lomapäivämme sujuivat onneksi hieman rauhallisemmissa merkeissä Puerto Nataleksessa kierrellen ja yhdessä kokkaillen.

Laivamatkan maisemia

Kansallispuistossa liftatessa sitä on aikaa vaikka opetella jonglööraamaan...

Puerto Nataleksen satamaa

Valparaísoon palattuamme meitä odottivat uutiset tulipalosta, josta viime päivityksessä kerroin enemmän. Tiistai-iltana saimme tietää, että koulu oli tapahtuman vuoksi peruttu koko loppuviikolta, ja niinpä päätimme muutaman päivän vapaaehtoistyön jälkeen saksalaisen kämppikseni kanssa lähteä loppuviikoksi pääsiäisen viettoon Andien toiselle puolelle Argentiinan Mendozaan. Rahaa säästääksemme ja paikallisiin tutustuaksemme päätimme yrittää matkustaa jälleen peukalokyydillä. Liftaaminen Valparaison lähiseudun teillä osoittautui kuitenkin lähes mahdottomaksi useiden pikkukylien vuoksi, ja niinpä yövyimme Los Andesin kaupungissa ja liftasimme vasta rajan läheisyydestä viimeiset 280 km Mendozaan. Vaikka matka ei ollut kovin pitkä ja saimme kyydin lähes heti, olimme Mendozassa vasta iltamyöhällä, sillä rajanylityspaikka sijaitsee lähes 4 000 metrin korkeudessa ja näin ollen ajaminen vuoristoteillä on hyvin hidasta. Illalla sitten saimmekin päivän istumisen jälkeen kunnon lenkin, kun emme olleet varanneet hostellia valmiiksi ja jouduimme kaluamaan lähes kaikki kaupungin majapaikat läpi löytääksemme lukaalin, jossa oli vielä pääsiäispyhille tilaa.

Kiemuratietä Chilen ja Argentiinan rajalla Andeilla

Uuvuttavan matkustelun jälkeen päätimme ottaa itse loman rennosti - kävelimme kaupungilla, otimme aurinkoa puistossa, kävimme kahveilla ja söimme pääsiäisen kunniaksi suklaata. Useiden porukkamatkojen jälkeen oli todella rentouttavaa matkustella kahdestaan ja kuluttaa aikaa vaan jutellen. Tosin eräät meksikolaiset tuttumme majoittuivat samassa hostellissa ja kävimme iltaisin porukalla syömässä, sillä Argentiinahan on tunnettu hyvästä lihastaan ja sisäfileetä ja viiniä saikin tasokkaista ravintoloista lähes pilkkahintaan. Yleisesti Argentiina oli muutenkin Chileä halvempi (erityisesti, jos vaihtoi rahaa kadulla paikallisten kanssa) ja esimerkiksi majoituksesta maksoimme aamiaisineen vain 5-7 euroa yöltä. Toinen asia, mistä Mendozassa hintatason lisäksi pidimme paljon, oli kaupungin siisteys – Valparaísoon verrattuna katukuva oli suorastaan kiillotettu ja kaupunki tuntui leveine bulevardeineen mielestämme myös turvallisemmalta.

Pääsiäislomailua Mendozassa: paljon hyvää
kahvia, paikallista punaviiniä ja edullista sisäfileetä

 

Kommelluksilta emme kuitenkaan Mendozassakaan välttyneet. Kolmantena päivänä päätimme kaverini kanssa lähteä pyöräilemään viinitiloille, ja ehdimme edetä noin kymmenisen kilometriä ennen ensimmäistä pysähdystä yhdelle tiloista. Parkkeerasimme pyörät ja kaverini jätti myös reppunsa niiden luokse käydäkseen vessassa - eikä mennyt kuin minuutti ennen kuin koko reppu kameroineen, kännykköineen, rahoineen ja ruokineen lähti kävelemään. Vaikka kaikki menetetyt arvotavarat olivat kaverini, vaikutti varkaus meihin molempiin, sillä itse olin kadottanut luottokorttini reilu kuukausi sitten (tuntuu olevan aika trendi Valpossa, sillä tähän mennessä jo 7 vaihtarikaveriltani on varastettu luottokortti) eikä uusi ollut vielä saapunut, ja näin ollen olimme liikkeellä kaverini rahoilla ja luottokortilla, joka niinikään oli nyt varkaan käsissä. Loppuloman elimme siis säästeliäästi minulla jäljellä olleella käteisellä (euroina noin parikymppiä), ja kun menomatkalla peukalokyyti oli ollut valinta, paluumatkalla siitä tuli pakote. Kotiin pääsimme kuitenkin sunnuntain aikana ongelmitta, ja kaiken kaikkiaan reissusta jäi hyvät fiilikset – eipähän tarvitse ajatella, että vaihtariaikamme ainakaan olisi yksitoikkoista.

Farmariauton lavalla liftatessa on hyvä ihailla
Argentiinan maisemia ;)

 

Pääsiäisen jälkeen maanantaina (täällä toinen pääsiäispäivä ei ole vapaa) oli vihdoin tarkoitus aloittaa yliopisto ja luennot uudestaan tsunamivaroituksen, fuksiviikon ja Valparaíson tulipalon aiheuttaman lähes kolmen viikon tauon jälkeen. Paikallisille opiskelijoille koulun penkille palaaminen ei kuitenkaan näyttänyt maistuvan, sillä maanantaista lähtien opiskelijakuntamme julisti alkavansa ainakin viikon kestävään lakkoon. Viralliseksi syyksi kirjattiin, että opiskelijat haluavat enemmän aikaa tehdä vapaaehtoistyötä tulipaloalueilla. Niin tai näin, tässä sitä vietellään siis jo neljättä luentovapaata viikkoa ja yksi meistä vaihtareista osuvasti totesikin, että meidän täytyy varmaan hakea ensi lukukaudeksi yhdessä vaihtoon vaikka Brasiliaan, kun Chilessä opiskelu ei näytä onnistuvan ;). Luennoilta vapautunut aika on kuitenkin kulunut rennosti kavereita tavaten, urheillen ja  tulevia reissuja suunnitellen (lennot Boliviaan toukokuun lomaviikoksi varattu!), ja itse olen myös tehnyt lisää vapaaehtoistyötä laittamalla ruokaa tulipaloalueiden kodittomille. Vapaapäivien rentoudesta huolimatta kuitenkin toivon, että luennot alkaisivat taas pian, jotta koulumme henkilökunta ei keksisi ainakaan pidentää lukukautta menetettyjen viikkojen vuoksi…

Uusi anteeksipyyntö maratonpäivityksestä – toivottavasti kuvat yhtään kevensivät tämänkertaista uutispläjäystä! Nyt pitäisi kuitenkin edellisten reissujen muistelmat olla jotenkuten kasassa, joten ensi kerralla luvassa uusia kujeita. Tältä erää siis chau!