Aventuras en Altiplano

Nyt kun sekä minä että kamerani olemme päässeet turvallisesti Pohjois-Chilen, Bolivian ja Perun kierrokselta kotiin, on taas aika päivitellä kuulumisia myös tänne virtuaalimaailmaan. Edellinen viikko yliopistollamme oli siis lomaviikko, joten päätimme kavereideni kanssa lähteä ihmettelemään ja kummastelemaan Etelä-Amerikkaa suuntanamme tällä kertaa pohjoinen. Reissussa taas sattui ja tapahtui, joten seuraavassa yritän koota ainakin kaikkein mieleenpainuvimmat hetket luettavan kokoiseksi paketiksi.

Jurasin kuumilla lähteillä rentoutumassa

Matkamme alkoi siis torstai-iltana reilu pari viikkoa sitten, kun lensimme ruotsalaisen kaverini kanssa Chilen pohjoisimpaan kaupunkiin, Aricaan. Kuten halvimmat liput yleensäkin, lentomme ei olisi voinut olla juuri epämukavampaan aikaan – lähtö aamukahdelta – mutta jäipähän minulle ainakin illalla ennen lähtöä aikaa hoitaa kansallisvelvollisuuteni ja mennä antamaan Europarlamenttiääneni ennakkoon Suomen suurlähetystöön Santiagoon. Lentokentällä odottelun ja väsyttävän lennon jälkeen Aricaan saavuimme noin viiden aikaan aamulla, ja heti seitsemältä otimme bussin kohti Chilen Andeja ja Putren pientä vuoristokaupunkia. Perillä (nukuttuamme yöllä ensin lentokentällä, sitten lentokoneessa, taksissa, bussiasemalla ja bussissa) tunsimme olomme melko virkeiksi, ja tavattuamme päivää aikaisemmin matkaan lähteneen saksalaisen kaverimme päätimme heti lähteä kävelemään läheisille kuumille lähteille. Lämpimässä vedessä kauniiden maisemien keskellä lilluminen oli kieltämättä rentouttavaa, mutta retki ei kaikesta huolimatta ollut hyvä idea – lähteet sijaitsivat yli 4 kilometrin korkeudessa, ja äkkinäinen ilmanpaineen muutos yhdessä paahtavan auringon kanssa sai meidät sairastumaan vuoristotautiin. Loppuiltapäivän oksentelimmekin sitten vuoron perään ja podimme päänsärkyä vuoteen pohjalla. Oireisiin ei ole juuri muuta lääkettä kuin palaaminen alemmas ja veden juominen, ja niinpä meillä kuluikin vesipullo toisensa jälkeen. Myös kokan lehdistä tehdyn teen (pelkät lehdet eivät siis riitä huumaamaan tai aiheuttaman addiktiota) sanotaan auttavan oireisiin, joten aamukahvi vaihtui reissussa varsin nopeasti kokateehen.

Huipulla!

Peukalokyytiä keskellä erämaata

Hyvin nukutun yön jälkeen olomme oli jo paljon parempi, ja seuraavana päivänä lähdimme kiipeilemään läheisille vuorille paikallisen ryhmän kanssa. Kyseessä oli oikeastaan Chilen valtion rahoittama projekti vuoristoseutujen asukkaiden aktivoimiseksi ja alkoholismin ennaltaehkäisemiseksi, mutta koska olimme Putren lähes ainoat turistit, järjestäjät kutsuivat meidät kaupungin matkailuinfossa mukaansa. Meillehän suunnitelma sopi mainiosti, varsinkin kun saimme tutustua myös paikallisiin ja koko retki ruokineen ja kiipeilyvarusteineen oli ilmainen. Itse en ollut aikaisemmin varsinaista vuorikiipeilyä kaikkine varusteineen kokeillutkaan, ja päivä kului nopeasti uuteen lajiin tutustuessa ja chileläisten nuorten kanssa jutellessa. Viiden maissa lähdimme palaamaan Putreen, josta kaverini halusi jatkaa matkaa vielä illalla seuraavaan, kansallispuistossa lähellä Bolivian rajaa sijaitsevaan kylään. Peukalokyydin saaminen osoittautui iltasella haasteelliseksi, ja vaikka onnistuimme lopulta pääsemään lähelle kylää (paikalliset poliisit auttoivat meitä pysäyttämällä rekan ja käskemällä tämän ottaa meidät kyytiin), idea lähteä pidemmälle osoittautui vääräksi valinnaksi: päätieltä kylään oli matkaa vielä useita kilometrejä, ja keskellä autiomaata pimeässä tarpoessa tunnelmat eivät olleet kovin korkealla. Reilu neljän kilometrin korkeus ja pakkasasteet tekivät kävelystä vielä entistäkin uuvuttavamman, ja kun emme nähneet edes kylän valoja, usko kylän olemassaoloon ja asioiden järjestymiseen oli koetuksella. Perille päästessämme huomasimme kylän tosiaan olevan aivan lilliputtien maasta – vain kahdessa talossa oli valot – mutta onneksemme sen ainokainen hostelli oli vielä auki ja niinpä saimme majapaikan (edellisen kerran hostellissa oli varauskirjan mukaan ollut vierailijoita huhtikuussa). Ohut ilman ja pakkasasteet sisälläkin tekivät nukahtamisesta kuitenkin vaikeaa, ja seuraavana päivänä heräsimme päänsärkyisinä ja väsyneinä. Kansallispuistoon tutustuminen jäi lopulta yhteen kävelyyn, ja kavereideni potiessa jälleen vuoristosairauden oireita päivän pääohjelmaksi muodostui Boliviaan matkaaminen. Ihailimme kuitenkin altiplanoa eli Chilen, Bolivian ja Perun jakamaa yli 3 km korkeudessa sijaitsevaa tasankoa bussin ikkunasta käsin.

Laucan kansallispuiston tulivuori ja uusia kavereitamme

Team Sweden-Finland-Germany korkean paikan leirillä

Bussin odottelua Chungara-järvellä 4,5 kilometrin korkeudella

Boliviassa pääkohteemme oli maan pääkaupunki La Paz, johon saavuimme sunnuntai-iltana. Onneksemme meidän ei tarvinnut pohtia majoitusta tai kuljetuksia, sillä aiemmin käydessäni Norjassa kansainvälistä koulua minulla oli bolivialainen kämppis, joka nyt oli luvannut majoittaa meidät kaikki kotiinsa. Järjestely olikin todella onnistunut, sillä paitsi että oli todella hauskaa nähdä kaveriani pitkästä aikaa, hän myös asui perheensä kanssa todella suuressa huoneistossa aivan La Pazin keskustassa. Kaupunkiin tutustuminen kävi myös kätevästi kaverini ja tämän toisen kaverin ajaessa ja opastaessa meitä ympäri katuja ja kukkuloita ja kertoessa niin nähtävyyksistä kuin paikallisten elämästäkin. Maisemiltaan La Paz on tosiaan huikaisevan kaunis, sillä koko kaupunki on rakennettu jyrkille vuorille yli 3,5 kilometrin korkeuteen, mikä tekee siitä myös maailman korkeimman suurkaupungin. Paitsi näköaloillaan, kaupunki teki vaikutuksen kuitenkin myös kulttuurillaan: yli puolet bolivialaisista alkuperäisasukkaiden jälkeläisiä, ja alkuperäiskulttuurit näkyvät voimakkaasti myös katukuvassa: edelleen monet pitävät perinteisiä hameita, silinterihatun kaltaisia hattuja ja aguayoja (värikäs, repun sijasta käytettävä kantoliina) yllään joka päivä. Toisaalta kaduilla aisti myös Bolivian köyhyyden, sillä kodittomia oli paljon ja tavaroitaan sai pitää silmällä vielä paljon enemmän kuin Chilessä. Eurooppalaiseen järjestykseen tottuneena La Paz oli myös piristävän epäjärjestelmällinen ja odottamaton – mielestäni oli esimerkiksi huvittavaa, ettei kaupungin julkisella liikenteellä ole reittejä, vaan rahastaja huutelee määränpään bussin ikkunasta.

La Pazin vanhaa osaa

Bolivialainen kaverini ja tämän veli nauttimassa kanssamme paikallista pikaruokaa - lehmän sydäntä

Maailman korkein suurkaupunki, La Paz

La Pazin katumarkkinoita

Valle de la Lunan sanotaan olevan eniten kuuta muistuttava paikka maan päällä

 Kaupungin katselun lisäksi ehdimme La Pazissa vierailla kuuta muistuttavista maisemistaan kuulussa Valle de la Lunan luonnonpuistossa, shoppailla kaupungin monissa mercadoissa – kadulta vaatteita ja muuta käsityötä saa aivan pilkkahintaan – ja maistaa paikallista perinneruokaa kuten laamanlihaa ja grillattua lehmän sydäntä. Yksi mielenkiintoisimmista tekemistämme retkistä oli kuitenkin päiväreissu reilun parin tunnin päässä sijaitsevaan Coroicon pikkukaupunkiin. Jo matka pikkubussissa vuorten keskellä Andien hiekkateillä oli (ehkä hieman pelottava) elämys, mutta perille päästyämme maisemat olivat suorastaan huimaavat. Vaikka Coroico ei ole kuin muutaman vuoren päässä La Pazista, se sijaitsee huomattavasti matalammalla, ja niinpä ilmasto oli kuin toisesta maasta – hyvin lämmin ja kostea, meille Pohjolan asukkaille lähes trooppinen. Teimme kävelyn läheisellä vuorenrinteellä, ja matkalla näimme niin useita kokaviljemiä kuin kahvi-, sitruuna-, mandariini- ja banaanipuitakin. Auringossa loikoillessamme ja hedelmiä suoraan puista syödessämme matka tuntui ensi kertaa täydeltä lomalta.

Coroicon pikkukaupunkia

Bolivian Andeja

Viidakon tähtöset

Kokaviljemiä

Torstaiaamuna jätimme La Pazin taaksemme ja otimme bussin kohti Titicaca-järveä. Sopivasti lounasaikaan pääsimme perille Copacabanaan, Bolivian puolen kuuluisimpaan rantakohteeseen, joka oli nätti joskin melko turistinen. Syötyämme järvenrantakioskissa lounaaksi kalaa otimme taksin Perun rajalle, ja muutamaa uutta passileimaa ja rahanvaihtoa myöhemmin istuimmekin jo bussissa matkalla Punon kaupunkiin. Punon päänähtävyyksiin kuuluvat Titicaca-järven saaret, ja lopulta myös me päätimme ostaa ehkä hieman turistisen kokopäiväretken kyseisille saarille. Vierailukohteisiimme kuului niin yksi oikea saari kuin Punon lähellä sijaitsevia alkuperäiskansojen kaislalautoista rakentamia tekosaariakin, joilla yhä edelleen asuu yli 200 perhettä. Kaislasta rakennettujen kokonaisten kylien näkeminen kieltämättä oli vaikuttavaa, mutta täysin yllätyksettä ei tämäkään matkamme sujunut. Kesken risteilyn tuuli yltyi nimittäin vaarallisen kovaksi ja pienen pienellä paatillamme oli suuren suuria vaikeuksia edetä yli 170 km pitkän ja 90 km leveän järven selällä. Itsellenikin kieltämättä nousi kylmä hiki pintaan aaltojen pyyhkiessä yli koko aluksemme, ja olin erittäin tyytyväinen hätääntyneen oppaamme tehdessä päätöksen palata lopulta Punon sijaan lähimpään mantereella sijaitsevaan pikkukylän satamaan. Hostellille palatessamme kerroimme reissumme yllättävästä päätöksestä vastaanottovirkailijalle, jolloin perulainen poika vain pudisti päätään ja totesi, että tähän aikaan vuodesta näin käy lähes joka päivä. Eipä sitten hänellekään tullut mieleen mainita asiasta edellisenä päivänä kierrosta varatessamme…

Titicaca-järven alkupeäisasukkaita perinteisine veneineen

Punon edustan kelluvilla kaislasaarilla asuu yhä
yli 200 perhettä

Vastaanottokomiteamme satamassa, johon jouimme
myrskyn takia rantautumaan

Paluumatkalle lähdimme jo perjantai-iltana, sillä matkan päätösosuus ei ollut niitä kaikkein rennoimpia: Punosta jouduimme ensin ottamaan yöbussin Tacnaan lähelle Chilen rajaa, sitten sieltä toisen Aricaan, jossa norkoilimme päivän ennen iltalentoamme Santiagoon ja jälleen uutta yötä lentokentällä. Kahden huonosti nukutun yön ja yli viikon puolikylmien suihkujen jälkeen oli mukava palata aurinkoiseen Valparaísoon ja tuttuun sänkyyn. Hengähdystaukoa ei tosin kestänyt kauan, sillä Valpossa odottivat taas kouluhommat ja itseltäni esimerkiksi ympäristöekonomian tankkaaminen espanjaksi tenttiä varten vei viikon aikana tovin jos toisenkin. Toisaalta koulutöitä hoitaessa ainakin espanja kehittyy mukavasti, ja lukemisen välissä ehdin myös esimerkiksi urheilemaan salsa- ja tangotuntien merkeissä ja viettämään aikaa chileläisen kämppikseni kanssa kaupungilla. Mainitsemisen arvoinen tapahtuma oli myös yhtenä iltana yliopistollamme järjestetty karaokekahvila, jonne chileläiset kaverini minut kutsuivat. Olin tapahtuman ainut ulkomaalainen, ja oli aika kokemus kuulla chileläisiä sähköteekkareita laulamassa paikallisia klassikkokappaleita aivan hurmoksessa. Kokemuksestani saa varmaan parhaan käsityksen, jos kuvittelee, miten kauniilta Lappeenrannassa baari-iltana yhteislaulettu Ukkometso kuulostaa ulkomaalaisten vaihtariemme korvaan ;)

Adiós Bolivia!

Kulunut viikonloppu meni enemmän tai vähemmän uuteen kämppään muuttaessa ja tavaroita järjestellessä. Lauantaina teimme myös parin kaverini kanssa retken Chilen kansalliskirjailijan, Pablo Nerudan, uskomattoman kauniille talolle Isla Negralle sekä vietimme jälleen yhdet grillijuhlat vaihtariporukkamme kesken. Seuraavat viikot kuluvat todennäköisesti aika pitkälle koulutöiden parissa, mutta päivittelen tänne taas ehtiessäni kuulumisia sekä tietysti kuvia uudesta asunnostani ja varsinkin sen hulppeasta kattoterassista, jolla tälläkin hetkellä istun tätä kirjoittamassa. Nyt lähden kuitenkin muuttopuuhiin eli tältä erää kuulemiin!